Kotona, yhteenvetoa ja pohdintaa

Muutama päivä matkasta on kulunut. Pyykkivuori ja pyörälaatikot on purettu. Olo on hyvä.

Vielä muutama kuva ja ajatus tähän loppuun.

Jos nyt miettii olisiko jotain pitänyt tai voinut tehdä toisin, niin on aika mukava mieli ajatella, että mitään ei varsinaisesti mennyt pieleen. No, sadehousuja ei tarvittu, mutta sitä ei voinut tietää. Eikä ensiaputarvikkeitakaan voi jättää pois ajatellen, että ei meille kuitenkaan mitään tapahdu. Ihmeellistä on se, että edes rengasrikkoja ei sattunut, vaikka maasto olikin melko haastavaa paikoitellen. Mutta hyvä niin.

Itse asiassa kaikki meni valtavan hyvin. Paljon paremmin kuin osasimme odottakaan. Ihmisten ystävällisyys ja avuliaisuus oli liikuttavaa. Vanha mummo, joka kutsui kahville tietä kysyessämme. Tai herra, joka lähti ajamaan meitä turisti-infoon, kun ei itse osannut auttaa. Neza, joka tarjosi päivällisen pahoitellen, että ei nyt pystynyt tällä kertaa meille itse kokkaamaan. (Olen tutustunut häneen tänä keväänä työn merkeissä kolmen päivän ajan.)

Kaupungin pyöräilystrategia

Bicike(lj), Ljubljanan kaupunkipyöriä

Ljubljanassa kaupunkipyörät olivat kovassa käytössä. Panttimaksu oli 350€, joka ilmeisesti veloitetaan, jos pyörää ei määräajassa palauteta. Eka tunti oli ilmainen,  kaksi tuntia maksoi euron ja kolme tuntia kaksi euroa. Kovin kattavaa englanninkielistä ohjeistusta ei muuten pyöristä ollut, mutta varmaan netistä löytää lisätietoja.

Autoilijat olivat huomaavaisia. Torvi ei soinut meille kertaakaan. Kaupunkielämä oli jotenkin niin "easy going", leppoisaa ja rentoa. Molemmat kaupungit olivat erinomaisia pyöräilykaupunkeja. Samoin maaseudun reitistö (jos ei puhuta opasteista) oli mahtava. Koska moottoriliikenne käyttää moottoriteitä ja valtateitä, pienet kantatiet ovat todella rauhallisia pyöräteitä. Muutama traktori, moottoripyörä ja auto eivät pelota.

Postipoika esitteli mielellään vanhaa menopeliään. Takaboxissa oli karttoja turisteille jaettavaksi.

Muratin peittämä, vanha sammaloitunut kaupungin muuri

Jokaisesta kylästä löytynee vähintään yksi kahvila tai ruokapaikka, jos nälkä yllättää. Huoneita oli tarjolla runsaasti, seuraavan kerran uskaltaisi varmasti lähteä matkaan ilman ennakkovarauksia. Ainakin lomakauden ulkopuolella ja jos etsinnän aloittaa hyvissä ajoin päivän aikana. Hinnat saattaisivat olla vieläkin alhaisemmat, eivät ne korkeita olleet nytkään. Pimeällä en haluaisi tien päällä olla, etelän pimeä  tulee niin varhain ja on niin kovin pimeä. Mutta yleistunnelma oli tosi turvallinen, kuten mainittu, mitään ikävää emme kokeneet emmekä edes nähneet.

Meneeköhän jo siirapin puolelle? Mutta oikeasti en nyt vaan keksi mitään negatiivista sanottavaa. No joo, sen että seuraavan kerran, kun suuntaamme vuorille, pitää pohjakunto olla parempi. Ja on myös pystyttävä kasaamaan pää ja mieli siten, että vuori ei heti ekasta metristä alkaen ota sitä yliotetta. Tuskin nytkään sinne huipulle saakka pystyisin ajamaan, mutta ehkä toisella kerralla kuitenkin vähän korkeammalle. Vuoret valloitivat mieheni sydämen niin täysin, että todennäköisesti tämä ei jäänyt viimeiseksi Keski-Euroopan pyöräretkeksemme. Maltan tuskin odottaa pimeitä, pitkiä talvi-iltoja, jotta voisi alkaa unelmoida ja suunnitella seuraavaa matkaa.

Kotiin! Päivä 8

Edelleen ihmeellistä, miten hyvin nukuttu yö saa ihmisen tuntemaan itsensä uudesti syntyneeksi. Ehkä se kotiinlähtökin saa mielen virkeäksi. Niin ihana, kuin reissu onkin ollut, niin onhan sitä jo ikävä lapsia, omaa sänkyä ja pyykkikonetta. Olemme olleet onnekkaita säiden suhteen, ekaa päivää lukuun ottamatta on ollut aurinkoista, suurimmaksi osaksi hellettä. Tarkoittaa, että pyykki kuivuu hyvin, mutta sitä syntyy paljon.

Vielä pikku kömmähdys sattui tähän loppuun. Lomalla kun ollaan, niin viikonpäivillä ei niin väliä. Eli ei tullut mielenkään, että lähtöaamu onkin tosiaan sunnuntai, joten kaupat ja torit ovat tietysti kiinni. Emme olleet hamstranneet hotelliin mitään aamiaistarpeita. Rantakadulla kahvilat availivat oviaan lähtiessämme, mutta emme jääneet odottelemaan. Koukkasimme rautatieaseman kautta, asemien kulmilta kun löytyy aina kahviloita ja hotelleja. Löytyihän sieltä, ei mikään mainittava muovikelmusämpylä, mutta tyhjää parempi. Sillä ja appelsiinimehulla pärjättäisiin seuraavat 30 kilometriä. Onneksi ostin mukaan vesipullon, ilman sitä olisi noutaja saapunut, ja moneen otteeseen.

Välillä Ljubljana - Voglje

Tie oli pitkä, suora ja tasainen. Reitti vaikutti ensisilmäykseltä helpolta, kaupungista ulos pitkin paikallista Manskua, sitten alkaisi pyöräreitti, jota pitkin saavuttaisiin melkein perille saakka. Olimme siis matkalla ensimmäiseen Bed&Breakfastiimme, jossa pyörälaatikot olivat säilytyksessä ja jonka emäntä oli luvannut meille kyydin kentälle.

Mutta sama homma kuin tähänkin saakka, eihän niitä reittejä juurikaan oltu merkitty. Tai nyt valehtelen, näin minä yhden opasteen. Kiveen oli maalattu reittinumero ja polkupyörä, tosi sattumaa, että sen havaitsi maantasalta. Siinä vaiheessa olimme siis vielä kartalla, mutta sitten tuli hankaluuksia. Oli kuuma, energiat vähissä ja eksymisvaara. Minä uskoin vakaasti teoriaan, että aina kannattaa kysyä. Lähistöllä ei kuitenkaan ollut kuin yksi n. 80-vuotias vanha herra, joten emme edes yrittäneet englantia. Näytimme vain kartasta Vogljen kylää ja olimme kysymysmerkkeinä. Mies viittilöi metsää kohti, sinne siis. Tie kapeni ja kapeni, tuli risteyksiä, meillä ei ollut mitään käsitystä minne pitäisi mennä, joten jatkoimme suoraan. Siinä vaiheessa kun kärrypolku alkoi muuttua mutaiseksi ja voimat taluttaa pyöriä hiipuivat entisestään, päätimme kääntyä takaisin. Onneksi olimme varanneet koko päivän aikaa matkantekoon, joten siitä ehtisimmekö illaksi kylään, ei tarvinnut stressata.

Pysäytimme seuraavan, nuoremman pariskunnan. Mies selitti ja viittilöi, vaimo tulkkasi. Tällä kertaa ohjeet olivat erilaiset. Heidänkin ohjeet johdattivat metsään, kuten karttammekin. Metsää jatkui ja jatkui ja jatkui. Mukavan varjoista toki ja onneksi allamme oli cyclocrossarit, mutta meinasi se uskonpuute pukata tälläkin kertaa. Kunpa olisi ollut yksi merkki jossain, niin ei olisi tarvinnut jännittää. Tällä osuudella ei risteyksiä ollut. Noin yhdeksän kilometrin jälkeen laskeuduimme metsästä maissipeltojen keskelle ja huokaisimme helpotuksesta, kun näimme tutunnäköisen kirkon kellotornin.

Maissipeltoa

Saavuimme perille noin kolmen ja puolen tunnin polkemisen jälkeen. Kilometrejä kertyi runsas kolmisenkymmentä, sisältäen taas muutaman harhapolkaisun. Isäntä vastaanotti meidät pihamaalla kysymällä mitä saisi olla. Vastasimme "vettä, kiitos!" Lämpötila auringossa oli +42 astetta ja matkalla täydentämämme vesivarastotkin olivat jo huvenneet.

Pyörät pakettiin ja sitten odottelemaan. Ei tosiaankaan tehnyt mieli poistua varjoisalta patiolta. Nyt tuli vuorostaan rouva kysymään haluaisimmeko syödä lounasta, hän oli juuri valmistamassa sitä ja samalla se siinä tulisi meillekin. Otimme tämänkin tarjouksen ilolla vastaan. Tarjolla oli slovenialaista perinneruokaa. Muistutti meidän jauhelihakepakoita sillä erotuksella, että nämä maistuivat todella hyviltä ja mausteisilta. Ne tarjottiin avotulella grillattuna, kuten moni muukin ruoka, lisukkeena oli tomaattia, paprikamössöä, sinappia ja vaaleaa leipää. Kepakoita oli lautasella noin kymmenen, kuvittelin jaksavani ehkä puolet. Eikä mitä, kaikki hävisivät.

Olimme kentällä noin neljän maissa, kone lähti vasta puoli kahdeksalta. Mutta emme halunneet olla liikaa vaivaksi emännälle, ja koska hänellä oli muita vieraita haettavana neljältä, tämä järjestely sopi meille ihan hyvin. Kaikki lennot tuntuivat olevan myöhässä, parhaimmillaan kuusi tuntia. Yllätys-yllätys, ainoa, johon ei tullut muutoksia oli meidän reittimme Helsinkiin. Lähtöselvitys kävi helposti. Virkailija ihmetteli hetkisen jätesäkkejämme, joihin olimme pyörälaukut pakanneet, mutta uskoi ilman eri todisteluja, että säkit sisälsivät vain pyörälaukkuja. Pyörät vietiin tälläkin kertaa eri ovesta ylisuurten pakkausten takia.

Lähdimme ajallaan ja saavuimme Helsinkiin jopa etuajassa. Olimme varanneet taksin jo lähtiessämme, joten sekin puoli oli hoidossa, ja taksimies soitti saapuvansa kymmenessä minuutissa. Pyörät autoon ja viimeinen etappi lentokentältä kotiin saattoi alkaa. Kotiin saavuimme puolen yön maissa, joten paljon matkustamista mahtui tähänkin päivään. Kaikki meni niin hienosti. Väsyneinä ja onnellisina saatoimme kellahtaa omaan sänkyyn, sulkea silmät ja nähdä rullaavaa asfalttia, kivikkoisia metsäpolkuja, lasketella alas vuorenrinteitä...

Ljubljanassa, päivä 7

Kaikesta huolimatta melko reippaina kohti uusia seikkailuita. Tänään agendassa tori, kauppahalli, muutaman ruokapaikan ja katukahvilan etsiskelyn lisäksi ne pienet tuliaiset lapsille ja linnavuorelle vierailu. Ensin työ, sitten huvi. Tuliaiset löytyi tälläkin kertaa ihan siitä isosta, tylsästä tavaratalosta. Sen jälkeen taas pientä haahuilua. Mutta sitähän se loman pitääkin olla. Verkkaista (vai mitä, Timo?) kuljeskelua ja katukahviloissa istuskelua.. Jätelökahvi on muuten aivan loistava välipala tällaisina hellepäivinä.

Torielämää ja -tarjontaa

Matkalla Linnavuorelle

Linnavuorelle matkattiin funicularin kyydissä. Kuvittelin, että siinä ei pääse korkeanpaikankammo iskemään, kun vaunu on tiukasti kaapeleilla raiteissa maanpinnassa kiinni eikä matkakaan vaikuttanut kovin korkealta. Mutta oli se sen verran korkealla kuitenkin, että loppumetreillä piti kääntää katse menosuuntaan. Heti helpotti, kun sai jalat tukevasti maan kamaralle. Yhdensuuntainen kyyti maksoi pari euroa, mutta tarjolla oli monenlaisia yhdistelmälippuja linnakierroksella, museolla, menopaluulla ja ehkä vielä illallisellakin. Olimme haaveilleet hieman juhlavammasta viimeisestä dinneristä Ljublanasta linnan pihalla, mutta jotenkin ravintola ei vaan vastannut odotuksiamme, joten hautasimme sen idean.

Vuorelle pääsi myös jalkaisin (tai pyöräillen)

Kävelimme jonkin aikaa raunioita ympäri ja kurkistelimme tornien ikkunoista maisemia. Alas oli monta reittiä, me valitsimme melko jyrkästi viettävän. Ja siltikin vastaan tuli kolme nuorta pyörämatkailijaa, pyöriään taluttaen. Kovin olivat kyllä väsyneen oloisia, melkoiset kantamukset heillä olikin. Pakko oli vähän kannustaa, iloisesti tai vähintään kohteliaasti jaksoivat vielä hymyillä kiitokseksi.

Valitsimme perinteikkään oloisen ruokapaikan vuoren juurelta, ei ihan onnistunut valinta. Mutta siitäkin selvittiin, vaikka haaveeksi jäi se hienostuneemman illan vietto viimeisen illan kunniaksi. Retki jatkui taas kaupungille, koska ei oikeastaan raaski olla ottamatta kaikkea irti lämpimistä, eksoottisista illoista.

Hetki ennen päivällisajan alkamista. Kuva ei ole meidän ruokapaikasta.

Rantaa pitkin kävellessä tuli vastaan jokilaivan sisäänheittäjä. Hetken mielijohteesta päätimme tarttua tarjoukseen, 8 euroa, 50 minuuttia ja yllätys kaupan päälle. Paatti sattui olemaan oikeasti hienoimmasta päästä, kaunis ja uudenoloinen puuvene. Muilla jokilaivayrittäjillä olikin aika rouheaa kalustoa. Laivat näyttivät, anteeksi nyt vaan, itsekyhätyiltä laatikoilta, joihin oli lattiaan pultattu erilaisia muovisia puutarhatuoleja ja puisia klaffituoleja. Ei se tietenkään menoa haitannut.

Takana jokilaivamme, etualalla "ulkoilmakirjasto." Rannalle saattoi pysähtyä lukemaan lehtiä, romaania tai lapsille satuja. Viehättävä idea. Eikä kellekään ollut tullut mieleen heittää kirjoja kanavaan!

Cha-la-la-laa...

Yllätys oli ranskalaistrio, nuoret pojat musisoivat iloksemme koko matkan ajan. Hetken aikaa pelkäsin, että laivaan nousee sitä kamalaa eurohumppaa soittavia pelimanneja, mutta onneksi ei. Pojat soittivat vanhoja ranskalaisia biisejä ja covereita.

Ljubljana, siltojen kaupunki

Ja taas oli yksi päivä päättymässä. Edelleen kaikki äärimmäisen hyvin. Kaiken kruunasi hotellin kiinni oleva ikkuna ja moiteettomasti toimiva ilmastointi. Ai, miten nukutti makoisasti!

Ljubljanaan, päivä 6

Alla matkareittimmesuurin piirtein. Pieniä teknisiä ongelmia oli karttaa säätää, mutta ei mennä nyt tarkemmin niihin yksityiskohtiin.


Näytä suurempi kartta

Todella huonosti nukutun yön (kuuma!!!) jälkeen pitkän pöydän aamiainen skandinaavisen seurueen kanssa. Ruotsalaisrouvan matkatavarat eivät olleet saapuneet, ja he olivat jatkamassa junalla kohti Salzburgia. Pisteitä Finnairille tällä kertaa, aika pulassa oltaisiin oltu ilman pyöriä tai varusteita. Oli muuten yksi syy kohdevalintaan sekin, että on suora lento ja suhteellisen luotettava lentoyhtiö.

"Kaksi menolippua ja kaksi pyörälippua Ljubljanaan, kiitos."

Kävimme pyörillä Mariborin juna-asemalla ostamassa liput, tällä kertaa ilman vaihtoyhteyttä. Netistä on tälläkin kertaa suuri apu reittejä suunniteltaessa (http://www.slo-zeleznice.si/en). Pyörälippu maksoi 2,90 suuntaansa, ihmisen lippu 9 euroa.
Haimme tavarat majatalosta ja tapoimme aikaa istuskelemassa puistossa ja tarkkailemassa kaupungin aamupäivää.

Rautatieaseman puistosta

Jake ja Cicli odottamassa junakyytiä

Juna lähti 11.46, olimme tälläkin kertaa hyvissä ajoin asemalla. Fillarit junaan, kassit kainaloon ja vapaita paikkoja etsimään. Hetken harmitti, ettei tullut ostetuksi 1.luokan lippuja, aika ylelliseltä näytti vaunuosasto mustine nahkatuolineen ja ruhtinaallisine jalkatiloineen. Hinnan erokaan ei olisi kovasti kukkaroa rasittanut. Ravintolavaunussa oli valkoiset pöytäliinat pöydissä, luksukselta näytti sekin. Francekin polenta-aamiaisen jälkeen ei kuitenkaan voinut kuvitellakaan vielä syömistä.

Maisemat olivat edelleen upeat. Juna kulki aivan Sava-joen vartta, takana siintivät vuoret. Ja kaikki muu siinä välillä niin vehreää, niityt, puutarhat, metsät.

Saavuimme Ljubljanaan 13.06, aikataulussa. Tässä junassa oli rulo-ovi fillariosastolla, ja kahdestaan purkaminen ja lastaaminen on helppoa. Toki henkilökuntakin on avuliasta. Kävi kyllä oikeasti sääliksi kanssasisarta, jota konnari auttoi purkamaan kalustoa junasta. Neiti oli liikkeellä yksin, joten tavaramäärä oli varmaan noin sama mitä meillä oli yhteensä. Mitenkähän hän selvisi pois laiturialueelta? Olisi ehkä pitänyt kysyä tarvitseeko hän apua, mutta kaipa hän olisi pyytänyt, jos olisi tarvinnut.
Raiteilta pääsi rappuja pitkin pois, reunoissa oli rampit, mutta niin jyrkät, että Timo joutui työntämään minun pyöräni ylös. Jos olisi ollut yksin liikkeellä olisi pitänyt viedä ensin tavarat, sitten pyörä, ja kuka niitä tavaroita olisi sen ajan katsonut, kun olisi hakenut sitä pyörää? Toisaalta, tuntuu edelleen siltä, että täällä ei varmaan tavarat häviäisi, vaikka niistä katseen hetkeksi irrottaisikin.

Toinen huomio matkan varrelta on, että jos ei ole ihan satavarma jostain suunnasta, kannattaa mieluummin kysyä heti, kuin arvailla, että oliskohan se tänne päin. Näin teimme heti saavuttuamme kaupunkiin, ja kaveri varmisti näyttämällä yläviistoon katukylttiä, että olemme oikeassa paikassa.  Kaupunkiin saapuminen oli äärimmäisen helppoa ja vaivatonta. Pyörätietä lähes perille saakka, maisemat sen kuin paranivat paranemistaan. Ja vanha kaupunki on niin kaunis!

Kaupunkiin saapuessa voi ihailla rakennusten art nouveau -tyyliä

Pääkatu, jonka varrella hotellimme sijaitsi, löytyi helposti. Mutta se pikku poikkikatu, missä ihmeessä se voi olla? Ajoimme yläkautta, ajoimme alakautta, ei löydy. Ärsyttävä tunne kun tietää olevansa kulmilla, mutta ei vaan löydä. Valitsimme taas seuraavan paikallisen näköisen kulkijan ja näytimme osoitetta. Hän kaivoi google mapsin puhelimestaan ja tälläkin kertaa seisoimme aivan kujan vieressä. Jos nyt jotain palautetta tästä maasta olisi annettava, niin ehkä tosiaan nuo opasteiden puutteet, niin maalla kuin kaupungissa.

Kotikadulla. vasemmalla majatalo

Kotikatu toiseen suuntaan

Apartments Meščankassa (http://www.mescanka.si/) ei ole päivystystä kuin tarvittaessa, joten olimme sopineet sähköpostissa etukäteen, että soitamme kun saavumme perille. Samoin olin varmistanut, että pyörät saa ottaa sisälle. Neiti saapui paikalle noin 10 minuutin kuluttua ja kertoi pelisäännöt. Ei aamiaista, netti toimii, samoin ilmastointi, eipä siinä juuri muuta sitten ollutkaan ja sisään kirjautuminen. Hinta oli 60€/2 hh/yö, sijainti ei enää keskustammassa olisi voinut olla.  Ja kun otti kolme askelta ulos ovelta, olikin jo rantakadulla ja joen rannassa.

Ja se talo! Se oli niiiiin hieno. Ei tullut kysytyksi miltä vuosisadalta, mutta tosi vanha se oli. Niinkuin tietysti kaikki muutkin vanhan kaupungin talot. Seinät varmaan metrin paksuiset kiviseinät, raput ikiaikaisen vanhaa, kulunutta puuta, remontti oli tehty huolella ja tyylillä. Kattoparrut näkyvissä, viistokatto, jossa kattoikkuna, kylppäri aivan ihana. Huoneessa hyvä iso sänky ja vanha vaatekaappi. Ai että, miten oli kaunista. Eka ajatus oli, että en lähde ulos enää ollenkaan.

Joenranta täynnä kauniita, vanhoja taloja

Mutta toki ulos lähdettiin. Hotellin tyttö suositteli muutamaa ruokapaikkaa ja otimme neuvosta vaarin. Sen jälkeen päämäärätöntä kiertelyä ja kaupungissa haahuilua. Pyörämatkailu on siitä helppoa, että voi unohtaa kaikki tuliaisten hankinnat (no jotain pientä ja kevyttä lapsille) ja muut tavaramaailman houkutukset. Iltaruokapaikka valittiin ihan satunnaisotannalla ja se osui nappiin! Hauska ja asiantunteva tarjoilija, hieno sijainti ja loistava ruoka. Jokohan mainitsin, mutta tämä on kyllä lihansyöjien maa. Kasvisruokaa on ollut aika harvakseltaan, kun sen sijaan liha on todella hyvää ja sitä on tarjolla runsaasti.

Pyöräily on suosittu kulkumuoto Ljubljanassa

Siinähän se päivä sitten olikin. Yölle oli suuret odotukset levon suhteen, mm. ensimmäinen paikka, jossa oli ilmastointi, oikeankokoinen sänky ja miellyttävät lakanat. Huone siis täytti kaikin puolin kaikki odotukset, mutta seuraavaksi alkoi häiritä suurkaupungin sivutuote, baarikadun juhlijoiden melkoinen mekastus. Kattoikkuna kun oli raollaan, niin ei ihme, että mökä kuului. Aikamme lukitusta pähkäiltyämme (keskieurooppalaismalli, joka aukeaa niin ylös-alas-suunnassa kuin sivuttainkin) saimme luukun kiinni ja nukkuminen saattoi jatkua. Jos nyt viimeisen yön onnistuisi nukkumaan kokonaisena, siihen olisi nyt kaikki edellytykset olemassa.

Hyvää yötä, huomenna jatketaan

Mariborissa, päivä 5

Majatalon isäntä toivotti meidät eilen tervetulleiksi sanoilla "I have a surprise for you: a Scandinavian night!" hänen mielipahakseen ja meidän onneksemme jouduimme kieltäytymään snapseista ja illanvietosta. Aamiaiselle istuimme kuitenkin pitkän pöydän ääreen noin kymmenen ruotsalaisen ja norjalaisen sekä yhden skotlantilaisen kanssa. Aamiainen oli polentaa, vanhaa perinneruokaa, jota maalaiset nauttivat aamulla kukonlaulun aikaan ja jonka voimin he jaksoivat ahertaa pitkälle puoleen päivään. Tieto piti paikkansa, rasvassa paistetut muruset pitivät nälän loitolla pitkään.

Francek-isäntä (seisomassa)  esittelee aamiaistarjontaa 

Aamiaisen jälkeen turistikävelyä kaupungilla. Kävely on  pyöräilyä raskaampaa tässä 30 asteen helteessä. Tuulen virettä ei ole ja asfaltti hohkaa lämpöä myös alhaalta päin. Onneksi agenda oli vapaa ja mitään sen kummempaa ei tarvinnut edes yrittääkään. Kirkot ovat hienoja hetkiä levähtää, kaupungin hulina loppuu siihen paikkaan, lisäksi ne ovat viileitä ja kauniita. Pientä huolta mielissämme herätti etenkin minun urheilullinen pukeutuminen (shortstit ja hihaton paita), mutta ei kukaan ainakaan kommentoinut eikä pahasti karsonut. Sytytin äidin muistolle kynttilän ja jatkoimme matkaa.

Yksi monista Mariborin kirkoista

Mariborissa olisi ollut muutamakin mielenkiintoinen tutustumiskohde, esim. polku viinitarhan läpi pienelle kukkulalle, josta varmasti kauniit näköalat kaupungin kattojen yli. Mutta koska se olisi vaatinut kiipeämistä helteessä, hylkäsimme idean saman tien. Muutenkin oma orientaatio on asettunut nyt niin, että nähtävyydet tai shoppailut eivät ole ollenkaan listalla kärkisijoilla. Museoissa ja kaupoissa tosin olisi varmaan ilmastoinnit, mikä ei olisi ollenkaan huono asia. Huomaan, että minulla tottuminen kuumaan ilmanalaan kestää todella pitkään.

Patikkapolku johtaa halki viiniviljelysten kukkulan huipulle

Vaikka suunnitelmissa olikin pitää lepopäivä, hyppäsimme kutenkin iltapäivällä pyörien selkään ja läksimme tutkimusmatkalle kaupungin laidoille. Keskellä virtaava joki auttaa paikallistamisessa, Maribor on pieni ja selkeä, joten emme vaivautneet ottamaan edes karttaa mukaan. Ajoimme esikaupunkialueille, söimme jäätelöt valtavan Spar-automarketin parkkiksella ja onnittelimme itseämme jälleen kerran viihtyisän taukopaikan valinnasta. Kilometrejä kertyi ehkä kymmenen.

Rantanäkymiä

Rautatiesilta

Takaisin Vila Miraan, suihkuun ja pieni lepohetki ei-niin-valtavan-viihtyisässä huoneessamme. Paikkaa isännöi entinen merenkulkija, nykyinen lääketieteen opiskelija, yli kuusikymppinen yksinäinen vanha herra Francek. Melkoinen tarinankertoja ja mustan huumorin mies.

Illalla menimme vielä kiertelemään Lent-festivaaleja. Ruokakojut tarjosivat valtavasti valinnanvaraa alueen ja naapurimaiden herkkuihin tutustumiseen. Päädyimme luultavimmin slovenialaiselle perinneruokaosastolle, Timo sai pari possunlihaa paistetun sipulin kera, minä knöödeleitä valkosipulitahnalla. Pienet, mutta riittävät annokset, hintaa kertyi yhteensä parin vesilasin ja yhden tuopin kanssa yhteensä reilun kympin verran.

Festarikadulta

Vielä hetkeksi siirryimme kuuntelemaan bändiä alueen toiseen päähän. Rantaan saapui eräänlainen jokilautta, jossa ihmiset olivat ruokailleet paikallisen orkesterin tahdittamana. Ihan käsittämätöntä eurohumppaa tuntuvat kaikki pumput soittavan niin livenä kuin tv:ssäkin. No festareilla esiintyi molempina iltoina hieman rokahtavammat yhtyeet.

Eurohumpparavintolalautta

Väsy alkoi painaa ja läksimme kotio kohti. Matka oli todella pimeä, katuvaloja lähes yhtä harvakseltaan kuin katukylttejä. Mutta kaupunki tuntuu äärettömän turvalliselta. Itse asiassa emme ole törmänneet mihinkään alamaailman ilmiöihin, ei taskuvarkaita, ei narkkareita, ei humalaisia, ei ihmiskauppaaa, ei kerta kaikkiaan mitään negatiivista. Varsinainen lintukoto. Ehkä sekin on murenemassa, sillä Neza kertoi, että alkuviikon pääuutinen oli ollut, kun Mariborissa oli murtauduttu kioskiin.

Timo nautti etelä-eurooppalaisesta yöelämästä vielä hetken isännän ja tsekkiläisen arkkitehtipariskunnan kanssa Vila Miran puutarhassa viinilasin ääressä, minä sukelsin suoraan nukkumaan. Yö sujui nihkeästi kuumuuden aiheuttaman heräilyn merkeissä.

Mariboriin, päivä 4

Tänään vuorossa siirtyminen Mariboriin, Slovenian koillisosiin. Eilen vielä ajattelin, että siirtyminen tapahtuu ihan varmasti junalla koko matkan, mutta kummasti se lepo antaa uusia voimia. Aikamme juna-aikatauluja tarkasteltuamme, tulimme siihen tulokseen, että polkaisemme sittenkin Ljubljanaan (52 kilometriä Google mapsin mukaan) ja hyppäämme sieltä junaan.

Lähdimme liikenteeseen ennen yhdeksää, sää suosi meitä tänäänkin. Ohutta yläpilveä, tuulta ei juuri lainkaan. Aurinkorasvaa ei kannata unohtaa laittaa. Meillä on suojakerroin 50 ja väitän, että se on aika sopiva. Se tuli ihan todistetuksikin, sillä selästä oli jäänyt pari pientä plänttiä rasvaamatta, nyt minulla on kaksi kirkuvan punaista pyörylää siellä. Onneksi ovat niin pieniä, että niistä ei ole mitään haittaa, melko huvittavan näköisiä kyllä.

Tie olikin jo entuudestaan tuttu, joten sisukkaasti poljin ylös senkin mäen, jota edellisenä päivänä olin iloisesti rullaillut alas viidenkympin tuntivauhtia. Muutama isompi mäentömpyrä oli matkan varrella välillä Bled-Kranj, mutta kaikista selvittiin pyörän päällä.

Kummaa, miten ne mäet ei näytä yhtään niin jyrkiltä näissä kuvissa.. ;)

Suunnistaminen Ljubljanaan oli yllättävänkin haasteellista. Harhaan emme kuitenkaan ajaneet kuin kerran, siitäkän ei tullut kuin muutama ekstrakilometri. Pyöräreittiopasteita paikkojen nimien mukaan ei tosiaan ole, reittinumeroviittoja oli jonkin verran. Ne eivät taas meitä auttaneet, koska meillä ei ollut mukana vastaavia reittikarttoja.

Itse kaupunkialueella pyöräily oli helppoa. Pyörätiet on asfaltoitu punaisella ja ne ovat yksisuuntaisia. Muutama vastavirtaan polkija näkyi, mutta he ajelivatkin sitten jalkakäytävillä, joten ei heistäkään sen kummempaa haittaa. Ohitukset hoidettiin satunnaisesti kummalta puolelta sattui huvittamaan. Yksi kolarinpoikanen oli sattua, kun Timo hiljensi hiljalleen vasemmalle ja kaveri, joka samalla puhui kännykkään, oli juuri koukkaamassa ohi sieltä kautta.

Saavuimme Ljubljaanaan n. 4,5 tunnin ajamisen jälkeen. Kilometrejä mittariin kertyi kuutisenkymmentä. Junan lähtöön oli vajaat pari tuntia. Kävin asemalla kysymässä olisiko mahdollista ottaa fillarit normaaliin junaan, joita olisi ollut tarjolla useitakin ennen pyöräjunan lähtöä, mutta ei ollut. Meille tarjottiin klo 16 lähtevää vaihdotonta pyöräjunaa ja sain tehdä paljon töitä, että sain liput ostetuksi klo 15.15 vaihdolliseen junaan. Vaihto netin mukaan olisi klo 17.06. Vaan toisin kävi tälläkin kertaa.

Ljubljanan rautatieasema

Lastauslupaa odotellessa

Intercity-junamme saapui laiturille vähän ennen lähtöhetkeä. Varmistin henkilökunnalta, että kyseessä oli oikea juna ja että voisimme alkaa lastata kamojamme vaunuun. Olin aina kuvitellut, että IC-junilla on jonkinmoinen tekninen minimistandardi, mutta ei näköjään, sama meininki kun kesäisin lättähatulla Porvooseen. Virka-asuinen vanhempi rouva nyökytteli iloisesti vastaukseksi, että juu, lastatkaa sinne vaan. Kun ryhdyimme hommiin, vislasi konnari junan toisesta päästä, että tuokaa ne tavarat tänne. Juoksujalkaa  kimssujen ja kamssujen kanssa siis junan toiseen päähän.

Pyörävaunun symboli. Ja kun oikein tarkkaan katsoo, huomaa että joku veijari on piirtänyt siihen  myös pyöräilijän.

Bledissä, päivä 3

Tänään oli vuoripäivä. Oli helppo luvata, että mennään vaan, kun ei ollut mitään aavistusta mitä tuleman piti...

Jossain täällä olimme

Ja todistettavasti ainakin tässä!

Kaukainen ajatus oli, että suuntaisimme Bohjinskaan, jonne matkaa ehkä n. 30 kilometriä suorinta ja helpointa reittiä. Emme tietenkään valinneet sitä, vaan meidän vaihtoehto oli polkaista vuorien yli. Paljonko tästä olisi kertynyt kilometrejä, ei selvinnyt, koska emme ikinä päässeet sinne saakka. Sitä paitsi mittarit pätkivät täällä niin, että niihin ei ole luottamista. Timo ajeli kevyellä välityksellä kevyesti pitkin vuorenrinnettä, mulla ei ollut yhtä helppoa. Joko jalat hapottivat tai sitten tuntui, että keuhkot repeävät. Vaikka välillä olisi kuvitellutkin voivansa hypätä pyörän selkään, ei olllut apujoukkoja pökkäämässä vauhtia, joten fillaroinnin aloitus ei vaan onnistunut niin jyrkässä nousussa. Nousuista oli merkitty 12 ja 18 prosenttia liikennemerkit, mitä siinä välissä oli, ei tietoa. Nousun pituudeksi arvioimme noin viisi kilometriä. Vahva veikkaukseni olisi, että olimme aika lähellä Zatrnikia, se oli varmasti heti siinä seuraavan mutkan takana.. Antakaa minun elää tässä kuvitelmassa.

Valitettavasti kuvasta ei välity todellinen syvyys ja kauneus

Aikamme kivuttuamme totesimme, että minun etenemisvauhdilla ehtii yö koittaa ennen kuin saavutaisimme määränpäämme. Niinpä käännyimme takaisin. En tiedä miten lähellä huippua olimme, käsitykseni mukaan todella lähellä. Mutta toisaalta, sama tunne oli jo useita kilometrejä aiemminkin, aina sitä kuvitteli, että seuraavan mutkan jälkeen tien on jo pakko alkaa kääntyä alaspäin. Ei alkanut.

Alastulokin hirvitti etukäteen. (Tiedän, aiheellinen kysymys on, että mitä minunlaiseni ihmisen kannattaa edes lähteä ajamaan vuorille. Vuoristossa ajaminen on ollut Timon haave jo pitkään. Hän kyllä tiesi mitä tuleman pitää minun seurassani, mutta halusi siitäkin huolimatta ottaa riskin. Toki siis lähden!) Halusin kyllä itsekin kokeilla vuoriajoa, voi sitten seuraavaa Touria seuratessa eläytyä entistäkin vahvemmin. Turvallisesti kotisohvalla.

Alaslaskettelu oli mukavampaa ja rennompaa kuin osasin kuvitellakaan. Ja yllättävän viileää. Tie oli tuttu, kun sen oli jo kertaalleen kävellyt, tienpinta hyvässä kunnossa ja liikennekin pysyy kiltisti omilla kaistoillaan, joten ainoa mitä piti koittaa hallita, oli vauhti. Ehkä muutaman harjoitusajon jälkeen uskaltaisi lasketella vähän reippaamminkin, mutta kyllä tämäkin kokemus oli minulle ihan riittävä. Maisemat henkeäsalpaavan upeat. Timo luonnollisesti odotteli siellä alhaalla, että milloinkahan se rouva sieltä mahtaa saapua. Yllättävän nopeasti kuulemma saapui.

Rouvan vaihtoehto päivän pyöräretkelle oli "cultural heritage"-kierros, parikymmentä kilometriä ja pari pikkuista mäennyppylää. Pieniä mäennyppylöitä en havainnut, yhden vuoren kokoisen kyllä, ja taluttamiseksihan se taas meni. Eniten käy voimille tuo henkinen puoli, kun ne vaan jatkuu ja jatkuu ja jatkuu. Kun Peter Selin seuraavaa Touria selostaessaan mainitsee ajajien henkisen kestävyyden, ymmärrän kovin hyvin mistä on kyse!

Samaan reissuun mahtuivat siis eräänlainen vuorietappi ja maaseudun kultturikierros. Kylät ovat viehättäviä, mutta toki kovin samanlaisia, ainakin meidän silmiimme. Kirkko, ehkä kauppa, talot hyvinhoidettuine puutarhoineen ja yleensä joka pihalla joku tarhassa kitkemässä tai kuokkimassa. Slovenialaisille on kunnia-asia kasvattaa ruokaa omassa tarhassa ja pieniä puutarhoja oli niin talojen läheisyydessä kuin peltoviljemienkin keskellä.

Lämpötila yli 30 astetta, kastelemista riittää

Heinäsuoja, polttopuukatos, maissikuivuri, mitä tahansa

Noin neljänkympin lenkin jälkeen palasimme hotelliin iltatoimiin, suihkuun, hiukan lepäilemään ja sitten kylille syömään. Pääruoaksi tilasin peuraa, jälkkäriksi leivoskahvit. Ruuassa korostetaan paljon paikallisuutta. Vihannesten määrä on ollut kovin vähäistä meidän makuumme, tämä on selvästi lihansyöjämaa! Saattaa johtua tosin myös siitä, että emme ole tajunneet tilata salaattia ruuan kanssa, automaattisesti se ei näköjään sisälly. Jälkiruokien tilaamista emme sen sijaan ole unohtaneet! Jokainen blediläinen kahvila- ja ravintola mainosti blediläistä kermakakkua, pakkohan sitä oli maistaa. Nam.
Vielä oli aikaa sulatella päivän kokemuksia ja herkkuja kiertelemällä ja istuskelemalla hetki majatalomme puutarhasta. Lämmintä, kaunista, ei hyttysiä, aivan mahtavaa.