Kotiin! Päivä 8

Edelleen ihmeellistä, miten hyvin nukuttu yö saa ihmisen tuntemaan itsensä uudesti syntyneeksi. Ehkä se kotiinlähtökin saa mielen virkeäksi. Niin ihana, kuin reissu onkin ollut, niin onhan sitä jo ikävä lapsia, omaa sänkyä ja pyykkikonetta. Olemme olleet onnekkaita säiden suhteen, ekaa päivää lukuun ottamatta on ollut aurinkoista, suurimmaksi osaksi hellettä. Tarkoittaa, että pyykki kuivuu hyvin, mutta sitä syntyy paljon.

Vielä pikku kömmähdys sattui tähän loppuun. Lomalla kun ollaan, niin viikonpäivillä ei niin väliä. Eli ei tullut mielenkään, että lähtöaamu onkin tosiaan sunnuntai, joten kaupat ja torit ovat tietysti kiinni. Emme olleet hamstranneet hotelliin mitään aamiaistarpeita. Rantakadulla kahvilat availivat oviaan lähtiessämme, mutta emme jääneet odottelemaan. Koukkasimme rautatieaseman kautta, asemien kulmilta kun löytyy aina kahviloita ja hotelleja. Löytyihän sieltä, ei mikään mainittava muovikelmusämpylä, mutta tyhjää parempi. Sillä ja appelsiinimehulla pärjättäisiin seuraavat 30 kilometriä. Onneksi ostin mukaan vesipullon, ilman sitä olisi noutaja saapunut, ja moneen otteeseen.

Välillä Ljubljana - Voglje

Tie oli pitkä, suora ja tasainen. Reitti vaikutti ensisilmäykseltä helpolta, kaupungista ulos pitkin paikallista Manskua, sitten alkaisi pyöräreitti, jota pitkin saavuttaisiin melkein perille saakka. Olimme siis matkalla ensimmäiseen Bed&Breakfastiimme, jossa pyörälaatikot olivat säilytyksessä ja jonka emäntä oli luvannut meille kyydin kentälle.

Mutta sama homma kuin tähänkin saakka, eihän niitä reittejä juurikaan oltu merkitty. Tai nyt valehtelen, näin minä yhden opasteen. Kiveen oli maalattu reittinumero ja polkupyörä, tosi sattumaa, että sen havaitsi maantasalta. Siinä vaiheessa olimme siis vielä kartalla, mutta sitten tuli hankaluuksia. Oli kuuma, energiat vähissä ja eksymisvaara. Minä uskoin vakaasti teoriaan, että aina kannattaa kysyä. Lähistöllä ei kuitenkaan ollut kuin yksi n. 80-vuotias vanha herra, joten emme edes yrittäneet englantia. Näytimme vain kartasta Vogljen kylää ja olimme kysymysmerkkeinä. Mies viittilöi metsää kohti, sinne siis. Tie kapeni ja kapeni, tuli risteyksiä, meillä ei ollut mitään käsitystä minne pitäisi mennä, joten jatkoimme suoraan. Siinä vaiheessa kun kärrypolku alkoi muuttua mutaiseksi ja voimat taluttaa pyöriä hiipuivat entisestään, päätimme kääntyä takaisin. Onneksi olimme varanneet koko päivän aikaa matkantekoon, joten siitä ehtisimmekö illaksi kylään, ei tarvinnut stressata.

Pysäytimme seuraavan, nuoremman pariskunnan. Mies selitti ja viittilöi, vaimo tulkkasi. Tällä kertaa ohjeet olivat erilaiset. Heidänkin ohjeet johdattivat metsään, kuten karttammekin. Metsää jatkui ja jatkui ja jatkui. Mukavan varjoista toki ja onneksi allamme oli cyclocrossarit, mutta meinasi se uskonpuute pukata tälläkin kertaa. Kunpa olisi ollut yksi merkki jossain, niin ei olisi tarvinnut jännittää. Tällä osuudella ei risteyksiä ollut. Noin yhdeksän kilometrin jälkeen laskeuduimme metsästä maissipeltojen keskelle ja huokaisimme helpotuksesta, kun näimme tutunnäköisen kirkon kellotornin.

Maissipeltoa

Saavuimme perille noin kolmen ja puolen tunnin polkemisen jälkeen. Kilometrejä kertyi runsas kolmisenkymmentä, sisältäen taas muutaman harhapolkaisun. Isäntä vastaanotti meidät pihamaalla kysymällä mitä saisi olla. Vastasimme "vettä, kiitos!" Lämpötila auringossa oli +42 astetta ja matkalla täydentämämme vesivarastotkin olivat jo huvenneet.

Pyörät pakettiin ja sitten odottelemaan. Ei tosiaankaan tehnyt mieli poistua varjoisalta patiolta. Nyt tuli vuorostaan rouva kysymään haluaisimmeko syödä lounasta, hän oli juuri valmistamassa sitä ja samalla se siinä tulisi meillekin. Otimme tämänkin tarjouksen ilolla vastaan. Tarjolla oli slovenialaista perinneruokaa. Muistutti meidän jauhelihakepakoita sillä erotuksella, että nämä maistuivat todella hyviltä ja mausteisilta. Ne tarjottiin avotulella grillattuna, kuten moni muukin ruoka, lisukkeena oli tomaattia, paprikamössöä, sinappia ja vaaleaa leipää. Kepakoita oli lautasella noin kymmenen, kuvittelin jaksavani ehkä puolet. Eikä mitä, kaikki hävisivät.

Olimme kentällä noin neljän maissa, kone lähti vasta puoli kahdeksalta. Mutta emme halunneet olla liikaa vaivaksi emännälle, ja koska hänellä oli muita vieraita haettavana neljältä, tämä järjestely sopi meille ihan hyvin. Kaikki lennot tuntuivat olevan myöhässä, parhaimmillaan kuusi tuntia. Yllätys-yllätys, ainoa, johon ei tullut muutoksia oli meidän reittimme Helsinkiin. Lähtöselvitys kävi helposti. Virkailija ihmetteli hetkisen jätesäkkejämme, joihin olimme pyörälaukut pakanneet, mutta uskoi ilman eri todisteluja, että säkit sisälsivät vain pyörälaukkuja. Pyörät vietiin tälläkin kertaa eri ovesta ylisuurten pakkausten takia.

Lähdimme ajallaan ja saavuimme Helsinkiin jopa etuajassa. Olimme varanneet taksin jo lähtiessämme, joten sekin puoli oli hoidossa, ja taksimies soitti saapuvansa kymmenessä minuutissa. Pyörät autoon ja viimeinen etappi lentokentältä kotiin saattoi alkaa. Kotiin saavuimme puolen yön maissa, joten paljon matkustamista mahtui tähänkin päivään. Kaikki meni niin hienosti. Väsyneinä ja onnellisina saatoimme kellahtaa omaan sänkyyn, sulkea silmät ja nähdä rullaavaa asfalttia, kivikkoisia metsäpolkuja, lasketella alas vuorenrinteitä...

Ljubljanassa, päivä 7

Kaikesta huolimatta melko reippaina kohti uusia seikkailuita. Tänään agendassa tori, kauppahalli, muutaman ruokapaikan ja katukahvilan etsiskelyn lisäksi ne pienet tuliaiset lapsille ja linnavuorelle vierailu. Ensin työ, sitten huvi. Tuliaiset löytyi tälläkin kertaa ihan siitä isosta, tylsästä tavaratalosta. Sen jälkeen taas pientä haahuilua. Mutta sitähän se loman pitääkin olla. Verkkaista (vai mitä, Timo?) kuljeskelua ja katukahviloissa istuskelua.. Jätelökahvi on muuten aivan loistava välipala tällaisina hellepäivinä.

Torielämää ja -tarjontaa

Matkalla Linnavuorelle

Linnavuorelle matkattiin funicularin kyydissä. Kuvittelin, että siinä ei pääse korkeanpaikankammo iskemään, kun vaunu on tiukasti kaapeleilla raiteissa maanpinnassa kiinni eikä matkakaan vaikuttanut kovin korkealta. Mutta oli se sen verran korkealla kuitenkin, että loppumetreillä piti kääntää katse menosuuntaan. Heti helpotti, kun sai jalat tukevasti maan kamaralle. Yhdensuuntainen kyyti maksoi pari euroa, mutta tarjolla oli monenlaisia yhdistelmälippuja linnakierroksella, museolla, menopaluulla ja ehkä vielä illallisellakin. Olimme haaveilleet hieman juhlavammasta viimeisestä dinneristä Ljublanasta linnan pihalla, mutta jotenkin ravintola ei vaan vastannut odotuksiamme, joten hautasimme sen idean.

Vuorelle pääsi myös jalkaisin (tai pyöräillen)

Kävelimme jonkin aikaa raunioita ympäri ja kurkistelimme tornien ikkunoista maisemia. Alas oli monta reittiä, me valitsimme melko jyrkästi viettävän. Ja siltikin vastaan tuli kolme nuorta pyörämatkailijaa, pyöriään taluttaen. Kovin olivat kyllä väsyneen oloisia, melkoiset kantamukset heillä olikin. Pakko oli vähän kannustaa, iloisesti tai vähintään kohteliaasti jaksoivat vielä hymyillä kiitokseksi.

Valitsimme perinteikkään oloisen ruokapaikan vuoren juurelta, ei ihan onnistunut valinta. Mutta siitäkin selvittiin, vaikka haaveeksi jäi se hienostuneemman illan vietto viimeisen illan kunniaksi. Retki jatkui taas kaupungille, koska ei oikeastaan raaski olla ottamatta kaikkea irti lämpimistä, eksoottisista illoista.

Hetki ennen päivällisajan alkamista. Kuva ei ole meidän ruokapaikasta.

Rantaa pitkin kävellessä tuli vastaan jokilaivan sisäänheittäjä. Hetken mielijohteesta päätimme tarttua tarjoukseen, 8 euroa, 50 minuuttia ja yllätys kaupan päälle. Paatti sattui olemaan oikeasti hienoimmasta päästä, kaunis ja uudenoloinen puuvene. Muilla jokilaivayrittäjillä olikin aika rouheaa kalustoa. Laivat näyttivät, anteeksi nyt vaan, itsekyhätyiltä laatikoilta, joihin oli lattiaan pultattu erilaisia muovisia puutarhatuoleja ja puisia klaffituoleja. Ei se tietenkään menoa haitannut.

Takana jokilaivamme, etualalla "ulkoilmakirjasto." Rannalle saattoi pysähtyä lukemaan lehtiä, romaania tai lapsille satuja. Viehättävä idea. Eikä kellekään ollut tullut mieleen heittää kirjoja kanavaan!

Cha-la-la-laa...

Yllätys oli ranskalaistrio, nuoret pojat musisoivat iloksemme koko matkan ajan. Hetken aikaa pelkäsin, että laivaan nousee sitä kamalaa eurohumppaa soittavia pelimanneja, mutta onneksi ei. Pojat soittivat vanhoja ranskalaisia biisejä ja covereita.

Ljubljana, siltojen kaupunki

Ja taas oli yksi päivä päättymässä. Edelleen kaikki äärimmäisen hyvin. Kaiken kruunasi hotellin kiinni oleva ikkuna ja moiteettomasti toimiva ilmastointi. Ai, miten nukutti makoisasti!

Ljubljanaan, päivä 6

Alla matkareittimmesuurin piirtein. Pieniä teknisiä ongelmia oli karttaa säätää, mutta ei mennä nyt tarkemmin niihin yksityiskohtiin.


Näytä suurempi kartta

Todella huonosti nukutun yön (kuuma!!!) jälkeen pitkän pöydän aamiainen skandinaavisen seurueen kanssa. Ruotsalaisrouvan matkatavarat eivät olleet saapuneet, ja he olivat jatkamassa junalla kohti Salzburgia. Pisteitä Finnairille tällä kertaa, aika pulassa oltaisiin oltu ilman pyöriä tai varusteita. Oli muuten yksi syy kohdevalintaan sekin, että on suora lento ja suhteellisen luotettava lentoyhtiö.

"Kaksi menolippua ja kaksi pyörälippua Ljubljanaan, kiitos."

Kävimme pyörillä Mariborin juna-asemalla ostamassa liput, tällä kertaa ilman vaihtoyhteyttä. Netistä on tälläkin kertaa suuri apu reittejä suunniteltaessa (http://www.slo-zeleznice.si/en). Pyörälippu maksoi 2,90 suuntaansa, ihmisen lippu 9 euroa.
Haimme tavarat majatalosta ja tapoimme aikaa istuskelemassa puistossa ja tarkkailemassa kaupungin aamupäivää.

Rautatieaseman puistosta

Jake ja Cicli odottamassa junakyytiä

Juna lähti 11.46, olimme tälläkin kertaa hyvissä ajoin asemalla. Fillarit junaan, kassit kainaloon ja vapaita paikkoja etsimään. Hetken harmitti, ettei tullut ostetuksi 1.luokan lippuja, aika ylelliseltä näytti vaunuosasto mustine nahkatuolineen ja ruhtinaallisine jalkatiloineen. Hinnan erokaan ei olisi kovasti kukkaroa rasittanut. Ravintolavaunussa oli valkoiset pöytäliinat pöydissä, luksukselta näytti sekin. Francekin polenta-aamiaisen jälkeen ei kuitenkaan voinut kuvitellakaan vielä syömistä.

Maisemat olivat edelleen upeat. Juna kulki aivan Sava-joen vartta, takana siintivät vuoret. Ja kaikki muu siinä välillä niin vehreää, niityt, puutarhat, metsät.

Saavuimme Ljubljanaan 13.06, aikataulussa. Tässä junassa oli rulo-ovi fillariosastolla, ja kahdestaan purkaminen ja lastaaminen on helppoa. Toki henkilökuntakin on avuliasta. Kävi kyllä oikeasti sääliksi kanssasisarta, jota konnari auttoi purkamaan kalustoa junasta. Neiti oli liikkeellä yksin, joten tavaramäärä oli varmaan noin sama mitä meillä oli yhteensä. Mitenkähän hän selvisi pois laiturialueelta? Olisi ehkä pitänyt kysyä tarvitseeko hän apua, mutta kaipa hän olisi pyytänyt, jos olisi tarvinnut.
Raiteilta pääsi rappuja pitkin pois, reunoissa oli rampit, mutta niin jyrkät, että Timo joutui työntämään minun pyöräni ylös. Jos olisi ollut yksin liikkeellä olisi pitänyt viedä ensin tavarat, sitten pyörä, ja kuka niitä tavaroita olisi sen ajan katsonut, kun olisi hakenut sitä pyörää? Toisaalta, tuntuu edelleen siltä, että täällä ei varmaan tavarat häviäisi, vaikka niistä katseen hetkeksi irrottaisikin.

Toinen huomio matkan varrelta on, että jos ei ole ihan satavarma jostain suunnasta, kannattaa mieluummin kysyä heti, kuin arvailla, että oliskohan se tänne päin. Näin teimme heti saavuttuamme kaupunkiin, ja kaveri varmisti näyttämällä yläviistoon katukylttiä, että olemme oikeassa paikassa.  Kaupunkiin saapuminen oli äärimmäisen helppoa ja vaivatonta. Pyörätietä lähes perille saakka, maisemat sen kuin paranivat paranemistaan. Ja vanha kaupunki on niin kaunis!

Kaupunkiin saapuessa voi ihailla rakennusten art nouveau -tyyliä

Pääkatu, jonka varrella hotellimme sijaitsi, löytyi helposti. Mutta se pikku poikkikatu, missä ihmeessä se voi olla? Ajoimme yläkautta, ajoimme alakautta, ei löydy. Ärsyttävä tunne kun tietää olevansa kulmilla, mutta ei vaan löydä. Valitsimme taas seuraavan paikallisen näköisen kulkijan ja näytimme osoitetta. Hän kaivoi google mapsin puhelimestaan ja tälläkin kertaa seisoimme aivan kujan vieressä. Jos nyt jotain palautetta tästä maasta olisi annettava, niin ehkä tosiaan nuo opasteiden puutteet, niin maalla kuin kaupungissa.

Kotikadulla. vasemmalla majatalo

Kotikatu toiseen suuntaan

Apartments Meščankassa (http://www.mescanka.si/) ei ole päivystystä kuin tarvittaessa, joten olimme sopineet sähköpostissa etukäteen, että soitamme kun saavumme perille. Samoin olin varmistanut, että pyörät saa ottaa sisälle. Neiti saapui paikalle noin 10 minuutin kuluttua ja kertoi pelisäännöt. Ei aamiaista, netti toimii, samoin ilmastointi, eipä siinä juuri muuta sitten ollutkaan ja sisään kirjautuminen. Hinta oli 60€/2 hh/yö, sijainti ei enää keskustammassa olisi voinut olla.  Ja kun otti kolme askelta ulos ovelta, olikin jo rantakadulla ja joen rannassa.

Ja se talo! Se oli niiiiin hieno. Ei tullut kysytyksi miltä vuosisadalta, mutta tosi vanha se oli. Niinkuin tietysti kaikki muutkin vanhan kaupungin talot. Seinät varmaan metrin paksuiset kiviseinät, raput ikiaikaisen vanhaa, kulunutta puuta, remontti oli tehty huolella ja tyylillä. Kattoparrut näkyvissä, viistokatto, jossa kattoikkuna, kylppäri aivan ihana. Huoneessa hyvä iso sänky ja vanha vaatekaappi. Ai että, miten oli kaunista. Eka ajatus oli, että en lähde ulos enää ollenkaan.

Joenranta täynnä kauniita, vanhoja taloja

Mutta toki ulos lähdettiin. Hotellin tyttö suositteli muutamaa ruokapaikkaa ja otimme neuvosta vaarin. Sen jälkeen päämäärätöntä kiertelyä ja kaupungissa haahuilua. Pyörämatkailu on siitä helppoa, että voi unohtaa kaikki tuliaisten hankinnat (no jotain pientä ja kevyttä lapsille) ja muut tavaramaailman houkutukset. Iltaruokapaikka valittiin ihan satunnaisotannalla ja se osui nappiin! Hauska ja asiantunteva tarjoilija, hieno sijainti ja loistava ruoka. Jokohan mainitsin, mutta tämä on kyllä lihansyöjien maa. Kasvisruokaa on ollut aika harvakseltaan, kun sen sijaan liha on todella hyvää ja sitä on tarjolla runsaasti.

Pyöräily on suosittu kulkumuoto Ljubljanassa

Siinähän se päivä sitten olikin. Yölle oli suuret odotukset levon suhteen, mm. ensimmäinen paikka, jossa oli ilmastointi, oikeankokoinen sänky ja miellyttävät lakanat. Huone siis täytti kaikin puolin kaikki odotukset, mutta seuraavaksi alkoi häiritä suurkaupungin sivutuote, baarikadun juhlijoiden melkoinen mekastus. Kattoikkuna kun oli raollaan, niin ei ihme, että mökä kuului. Aikamme lukitusta pähkäiltyämme (keskieurooppalaismalli, joka aukeaa niin ylös-alas-suunnassa kuin sivuttainkin) saimme luukun kiinni ja nukkuminen saattoi jatkua. Jos nyt viimeisen yön onnistuisi nukkumaan kokonaisena, siihen olisi nyt kaikki edellytykset olemassa.

Hyvää yötä, huomenna jatketaan