Kotiin! Päivä 8

Edelleen ihmeellistä, miten hyvin nukuttu yö saa ihmisen tuntemaan itsensä uudesti syntyneeksi. Ehkä se kotiinlähtökin saa mielen virkeäksi. Niin ihana, kuin reissu onkin ollut, niin onhan sitä jo ikävä lapsia, omaa sänkyä ja pyykkikonetta. Olemme olleet onnekkaita säiden suhteen, ekaa päivää lukuun ottamatta on ollut aurinkoista, suurimmaksi osaksi hellettä. Tarkoittaa, että pyykki kuivuu hyvin, mutta sitä syntyy paljon.

Vielä pikku kömmähdys sattui tähän loppuun. Lomalla kun ollaan, niin viikonpäivillä ei niin väliä. Eli ei tullut mielenkään, että lähtöaamu onkin tosiaan sunnuntai, joten kaupat ja torit ovat tietysti kiinni. Emme olleet hamstranneet hotelliin mitään aamiaistarpeita. Rantakadulla kahvilat availivat oviaan lähtiessämme, mutta emme jääneet odottelemaan. Koukkasimme rautatieaseman kautta, asemien kulmilta kun löytyy aina kahviloita ja hotelleja. Löytyihän sieltä, ei mikään mainittava muovikelmusämpylä, mutta tyhjää parempi. Sillä ja appelsiinimehulla pärjättäisiin seuraavat 30 kilometriä. Onneksi ostin mukaan vesipullon, ilman sitä olisi noutaja saapunut, ja moneen otteeseen.

Välillä Ljubljana - Voglje

Tie oli pitkä, suora ja tasainen. Reitti vaikutti ensisilmäykseltä helpolta, kaupungista ulos pitkin paikallista Manskua, sitten alkaisi pyöräreitti, jota pitkin saavuttaisiin melkein perille saakka. Olimme siis matkalla ensimmäiseen Bed&Breakfastiimme, jossa pyörälaatikot olivat säilytyksessä ja jonka emäntä oli luvannut meille kyydin kentälle.

Mutta sama homma kuin tähänkin saakka, eihän niitä reittejä juurikaan oltu merkitty. Tai nyt valehtelen, näin minä yhden opasteen. Kiveen oli maalattu reittinumero ja polkupyörä, tosi sattumaa, että sen havaitsi maantasalta. Siinä vaiheessa olimme siis vielä kartalla, mutta sitten tuli hankaluuksia. Oli kuuma, energiat vähissä ja eksymisvaara. Minä uskoin vakaasti teoriaan, että aina kannattaa kysyä. Lähistöllä ei kuitenkaan ollut kuin yksi n. 80-vuotias vanha herra, joten emme edes yrittäneet englantia. Näytimme vain kartasta Vogljen kylää ja olimme kysymysmerkkeinä. Mies viittilöi metsää kohti, sinne siis. Tie kapeni ja kapeni, tuli risteyksiä, meillä ei ollut mitään käsitystä minne pitäisi mennä, joten jatkoimme suoraan. Siinä vaiheessa kun kärrypolku alkoi muuttua mutaiseksi ja voimat taluttaa pyöriä hiipuivat entisestään, päätimme kääntyä takaisin. Onneksi olimme varanneet koko päivän aikaa matkantekoon, joten siitä ehtisimmekö illaksi kylään, ei tarvinnut stressata.

Pysäytimme seuraavan, nuoremman pariskunnan. Mies selitti ja viittilöi, vaimo tulkkasi. Tällä kertaa ohjeet olivat erilaiset. Heidänkin ohjeet johdattivat metsään, kuten karttammekin. Metsää jatkui ja jatkui ja jatkui. Mukavan varjoista toki ja onneksi allamme oli cyclocrossarit, mutta meinasi se uskonpuute pukata tälläkin kertaa. Kunpa olisi ollut yksi merkki jossain, niin ei olisi tarvinnut jännittää. Tällä osuudella ei risteyksiä ollut. Noin yhdeksän kilometrin jälkeen laskeuduimme metsästä maissipeltojen keskelle ja huokaisimme helpotuksesta, kun näimme tutunnäköisen kirkon kellotornin.

Maissipeltoa

Saavuimme perille noin kolmen ja puolen tunnin polkemisen jälkeen. Kilometrejä kertyi runsas kolmisenkymmentä, sisältäen taas muutaman harhapolkaisun. Isäntä vastaanotti meidät pihamaalla kysymällä mitä saisi olla. Vastasimme "vettä, kiitos!" Lämpötila auringossa oli +42 astetta ja matkalla täydentämämme vesivarastotkin olivat jo huvenneet.

Pyörät pakettiin ja sitten odottelemaan. Ei tosiaankaan tehnyt mieli poistua varjoisalta patiolta. Nyt tuli vuorostaan rouva kysymään haluaisimmeko syödä lounasta, hän oli juuri valmistamassa sitä ja samalla se siinä tulisi meillekin. Otimme tämänkin tarjouksen ilolla vastaan. Tarjolla oli slovenialaista perinneruokaa. Muistutti meidän jauhelihakepakoita sillä erotuksella, että nämä maistuivat todella hyviltä ja mausteisilta. Ne tarjottiin avotulella grillattuna, kuten moni muukin ruoka, lisukkeena oli tomaattia, paprikamössöä, sinappia ja vaaleaa leipää. Kepakoita oli lautasella noin kymmenen, kuvittelin jaksavani ehkä puolet. Eikä mitä, kaikki hävisivät.

Olimme kentällä noin neljän maissa, kone lähti vasta puoli kahdeksalta. Mutta emme halunneet olla liikaa vaivaksi emännälle, ja koska hänellä oli muita vieraita haettavana neljältä, tämä järjestely sopi meille ihan hyvin. Kaikki lennot tuntuivat olevan myöhässä, parhaimmillaan kuusi tuntia. Yllätys-yllätys, ainoa, johon ei tullut muutoksia oli meidän reittimme Helsinkiin. Lähtöselvitys kävi helposti. Virkailija ihmetteli hetkisen jätesäkkejämme, joihin olimme pyörälaukut pakanneet, mutta uskoi ilman eri todisteluja, että säkit sisälsivät vain pyörälaukkuja. Pyörät vietiin tälläkin kertaa eri ovesta ylisuurten pakkausten takia.

Lähdimme ajallaan ja saavuimme Helsinkiin jopa etuajassa. Olimme varanneet taksin jo lähtiessämme, joten sekin puoli oli hoidossa, ja taksimies soitti saapuvansa kymmenessä minuutissa. Pyörät autoon ja viimeinen etappi lentokentältä kotiin saattoi alkaa. Kotiin saavuimme puolen yön maissa, joten paljon matkustamista mahtui tähänkin päivään. Kaikki meni niin hienosti. Väsyneinä ja onnellisina saatoimme kellahtaa omaan sänkyyn, sulkea silmät ja nähdä rullaavaa asfalttia, kivikkoisia metsäpolkuja, lasketella alas vuorenrinteitä...